Tawassulin oikea tarkoitus arabiankielessä:

Sana tawassul on alkuperäinen arabiankielinen sana, joka esiintyy sekä Koraanissa ja sunnassa että muinaisessa arabialaisessa runoudessa ja proosassa, ja sen tarkoitus on: ”Lähentyä sitä, mitä tavoittelee ja lähestyä sitä, mitä haluaa.” Ibn Kathiir sanoi an-Nihaayassa: ”Al-Waasil on se, joka haluaa tai kaipaa jotain, ja al-Wasiilah on läheisyys ja keino, jonka avulla henkilö pystyy lähestymään ja lähentymään jotakin asiaa. Sen monikko on Wasaa’il.” Al-Fayruuzabaadii sanoi al-Qaamuusissa: ”’Hän teki wasiilah Allahia swt kohtaan’ tarkoittaa: Hän teki teon päästäkseen lähemmäs Häntä, keinona lähestyä Häntä.” Ibn Faaris sanoi kirjassaan Mu’jam al-Maqaayiis: ”Wasiilah tarkoittaa haluta ja tavoitella (jotakin). Sellaiselle, joka toivoo ja tavoittelee jotain, sanotaan wasloja, ja waasil on se, joka haluaa lähentyä Allahia, kuten Labiidin sanoissa: ’Näen että ihmiset eivät tiedä asiansa arvoa, sillä jokainen uskonnollinen henkilö pyrkii lähentymään Allahia.'”

Ar-Raaghib al-Asfahaanii sanoi al-Mufraadaatissa: ”Al-Wasiilah tarkoittaa sen lähestymistä, mitä haluaa… Allaah swt sanoo: ’Ja tavoitelkaa keinoja (al-wasiilah) lähestyä Häntä.’ [5:35]

Todellisuus wasiilan tavoittelemisesta Allahia kohtaan, on: Pitää huolta siitä, että seuraa Hänen tietään (hyvillä) teoilla ja palvonnalla, sekä pitämällä kiinni sharii’an määräämistä jaloista ominaisuuksista. Se on kuin läheisyys, ja waasil on se, joka toivoo läheisyyttä Allahiin, kaikkein korkeimpaan.”

Myös kuuluisa oppinut Ibn Jariir kertoo tämän merkityksen, ja tuo todisteeksi erään runoilijan sanat: ”Jos tiedottajat kaipaavat meitä, niin me saavumme, ja suhteet ja lähestymiskeino (wasiilah) meidän välillämme palautuu.”

Tähän asiaan liittyvät myös käsitteet isti’aana ja istighaatha:

Isti’aana tarkoittaa avun tavoittelemista, mutta se on merkitykseltään yleinen ja sitä käytetään avun tavoittelemista missä tahansa tilanteessa.

Istighaatha on isti’aanaa, mutta sillä tarkoitetaan avun tavoittelemista vaikeuksien poistamiseksi, silloin kun henkilö on jo ahdingossa. Ero istighaathan ja du’aan välillä on juuri se, että istighaatha on ainoastaan ahdingossa, kun taas du’aan merkitys on yleisempi ja sitä tapahtuu sekä ahdingossa että muutoin. Istighaathan tyyppejä on kolme:

a) Pakollinen, ja se tarkoittaa Allahilta pyytämistä

b) Kielletty, ja se tarkoittaa muilta kuin Allahilta pyytämistä sellaisissa asioissa, joihin ainoastaan Allaah kykenee, kuten istighaatha (avun pyytäminen) kuolleilta tai poissa olevilta jonkin ahdingon poistamiseksi tai saadakseen heiltä apua

c) Sallittu, ja se tarkoittaa istighaathaa elävälle, läsnäolevalle henkilölle, joka kykenee auttamaan häntä

Tawassulin/istighaathan eri tyypit:

  1. Kutsua muuta kuin Allahia jonkin tarpeen, kuten sateen takia; uskoen, että kutsuttu henkilö pystyy vastaamaan kutsuun, on shirk oppineiden yhtämielisyydellä. Esimerkki: Oi Profeetta, lähetä meille sadetta!
  2. Kutsua muuta kuin Allahia jonkin tarpeen, kuten sateen takia; uskoen, että vain Allaah pystyy vastaamaan kutsuun, on shirk oppineiden yhtämielisyydellä. Esimerkki: Oi Profeetta, lähetä meille sadetta!
  3. Kutsua muita kuin Allahia, pyytäen heitä toimimaan puolestamme välittäjinä Allahin edessä, on myös shirk, oppineiden yhtämmielisyydellä. Esimerkki: Oi Profeetta, tee meidän puolestamme shafaa’ah (toimi välittäjänä, puhu puolestamme) Allahille!
  4. Kutsua Profeettaa saws, pyytäen häntä tekemään du’a meidän puolestamme, on shirk. Esimerkki: Oi Profeetta, pyydä Allahia lähettämään meille sadetta!
  5. Kutsua Allahia yksin ja suoraan, pyytäen Häneltä Hänen Profeettansa (arvon) kautta, on hyväksyttävä, tulkinnallinen mielipide-ero. Jotkut oppineet pitävät sitä sallittuna, toiset sanovat että se on bid’ah ja näin ollen haraam, sekä siksi, että se on ovenavaus shirkille. Esimerkki: Oi Allaah, pyydän Sinulta Profeettasi arvon (’jaah’) kautta, lähetä meille sadetta!

Toivon, että ykköskohta on kaikille päivänselvä, ja sitä ei tarvitse käsitellä lainkaan. Samalla toivoisin, että myös kohdat 2-4 olisivat selviä, mutta koska tiedän, että valitettavasti kaikille ne eivät sitä ole, niin käsittelen niitä yksityiskohtaisemmin. Samoin kohta numero 5 vaatii tarkempaa tarkastelua. Seuraavat kohdat ovat käännöksiä erään veljen kirjoituksista, Allaah palkitkoon häntä.

2)Kutsua muuta kuin Allahia jonkin tarpeen, kuten sateen takia; uskoen, että vain Allaah pystyy vastaamaan kutsuun, on shirk oppineiden yhtämielisyydellä. Esimerkki: Oi Profeetta, lähetä meille sadetta!

Ensinnäkin, Profeetta saws teki takfiir (julistaa epäuskovaisiksi) pakanoille pelkästä muiden kuin Allahin kutsumisesta, vaikka he selväsanaisesti julistivat, että Allaah on ainoa Herra, Luoja ja Elatuksen antaja.

Tätä kuvainnollistetaan seuraavassa jakeessa:

”Sano: Kuka antaa teille elantoa taivaasta ja maasta, tai kuka hallitsee kuuloa ja näköä, ja kuka tuo elävät kuolleista ja tuo kuolleet elävistä, ja järjestää kaikki asiat? He tulevat sanomaan ’Allaah’. Joten sano: ’Ettekö siis pelkää Häntä?'” [Yuunus 10:31]

Joten, kuten on selvää, vaikka pakanat uskoivat että Allaah on ainoa elattaja, niin siitä huolimatta he kutsuivat epäjumaliaan, väittäen että he ovat ainoastaan heidän puolestapuhujiaan:

”Ja he palvovat Allahin lisäksi sellaista, mikä ei vahingoita heitä eikä hyödytä heitä, ja he sanovat ’Nämä ovat välittäjiämme (shufa’aa) Allahin luona.’ Sano: ”Kerrotteko Allahille jotain sellaista jota Hän ei tiedä taivaissa ja maassa?’ Ylistetty onkoon Hän, ja korkealla sen yläpuolella, mitä he liittävät Hänen rinnalleen (yushrikuun)” [Yuunus 10:18]

Ja Allaah sanoi pakanoista myös: ”Ja suurin osa heistä ei usko Allahiin ilman vertaisten asettamista Hänen rinnalleen.” [Yuusuf 12:106]

At-Tabari sanoo Tafsiirissaan: ”Heidän uskonsa Allahiin on heidän sanontansa: ’Allaah on meidän Luojamme, ja meidän Elattajamme, joka antaa meille kuoleman ja antaa meille elämän’; ja heidän shirkinsä on vertaisten liittäminen Allahiin Hänen palvonnassaan ja kutsumisessaan.”

Toiseksi, kun hanbali-oppineet sekä muut julistivat selvin sanoin sellaisen epäuskon, joka kutsuu muita kuin Allahia, he eivät tehneet mitään eroa sellaisen välillä, joka tekee niin uskoen että vastaus tulee Allahilta; tai joka tekee niin uskoen, että vastaus tulee siltä luodulta asialta.

Tehdäksemme eron näiden kahden välillä, niin ensimmäiseksi mainittu käytäntö ilmestyi vasta Sheikh Muhammed ibn ’Abdul-Wahhaabin da’wan jälkeen. Tämän käsitteen puolestapuhujat yrittivät ainoastaan etsiä oikeutusta muiden kuin Allahin kutsumiselle, joten he väittivät että kun joku sanoo ”Oi Sidi ’Abdul-Qaadir, auta minua!”, hän todellisuudessa puhuttelee Allahia, mainiten ’Abdul-Qaadirin ainoastaan vertauskuvallisesti, sillä hän uskoo sydämessään, että vastaus tulee ainoastaan Allahilta.

Vastauksena me sanomme, että sanonta ”Oi se-ja-se, auta minua!”, on sariih al kufr -selkeä kufr-lausunto, joka ei jätä tilaa sallitulle. Aivan kuten sana talaaq on selkeä eron lausuminen, ja jos joku sanoo näin vaimolleen edes vitsaillen, niin hänen vaimonsa on erotettu. Hän ei voi väittää ”Minä tarkoitin sitä vain vertauskuvallisesti, mutta aikomukseni ei ollut erota hänestä.” Ja aivan samoin kun joku lausuu jotain, mikä on päivänsevää epäuskoa, kuten ”Oi se-ja-se, auta minua!’, hänestä tulee epäuskovainen, ja hänen väitteestään että hän tarkoitti näillä sanoilla jotain muuta, ei ole hänelle mitään hyötyä.

3)Kutsua muita kuin Allahia, pyytäen heitä toimimaan puolestamme välittäjinä Allahin edessä, on myös shirk, oppineiden yhtämmielisyydellä. Esimerkki: Oi Profeetta, tee meidän puolestamme shafaa’ah (toimi välittäjänä, puhu puolestamme) Allahille!

”Ja he palvovat Allahin lisäksi sellaista, mikä ei vahingoita heitä eikä hyödytä heitä, ja he sanovat ’Nämä ovat välittäjiämme (shufa’aa) Allahin luona.’ Sano: ”Kerrotteko Allahille jotain sellaista jota Hän ei tiedä taivaissa ja maassa?’ Ylistetty olkoon Hän, ja korkealla sen yläpuolella, mitä he liittävät Hänen rinnalleen (yushrikuun)!” [Yuunus 10:18]

Hanafi-maaturidi-teologi at-Taftazani sanoo, että shirkiä tapahtui pakanoiden joukossa silloin kun ”yksi heistä kuoli, jolla oli korkea asema Allahin edessä; he ottivat häntä muistuttavan patsaan ja ylistivät häntä, tavoitellen siten hänen shafaa’aansa (tashaffu’an) sekä ottaen hänet keinoksi (tawassulan).” (Sharh al-Maqasid)

Shaafi’i-ash’ari-teologi ar-Raazii sanoo Tafsiirissaan: ”Ne, jotka sanoivat ’Me ainoastaan palvomme näitä epäjumalia, jotka ovat veistoksia enkeleistä, jotta ne tekisivät shafaa’ah meidän puolestamme.’ Täten Allaah osoitti heidän lausuntonsa vääryyden sanomalla: ’Mistään shafaa’asta ei tule olemaan hyötyä Hänen kanssaan, paitsi sille, jolle Hän sallii.’ Joten siinä ei ole mitään hyötyä palvoa muuta kuin Allahia, sillä Allaah ei salli shafaa’aa sellaiselle, joka palvoo muita kuin Häntä. Sinä, pyytämällä shafaa’aa (tällä tavalla), olet menettänyt oikeuden shafaa’aan.”

Hän sanoo myös: ”Ole varma siitä, että epäuskovaiset sanoivat: ’Me emme palvo näitä epäjumalia siksi että uskoisimme heidän olevan jumalia tai että he voisivat aiheuttaa hyötyä tai haittaa. Me palvomme heitä vain siksi… koska näistä mahtavista olennoista tulee meidän shufa’aamme Allahin luona. Siten Allaah vastasi heille sanomalla: ’Ovatko he ottaneet muita Allahin rinnalle välittäjiksi (shufa’aa)? Sano: Vaikka ne eivät omista mitään, eivätkä ymmärrä?’

Ibn Taimiyyah sanoo tähän jakeeseen viitaten: ”Hän swt kertoi pakanoista -kuten on mainittu edellä- että he ottivat välittäjiä itsensä ja Allahin välille, kutsuen niitä ja ottaen ne välittäjiksi ilman Allahin lupaa. Allaah, ylistetty olkoon Hän, sanoi: ’Ja he palvovat Allahin lisäksi sellaista, mikä ei vahingoita heitä eikä hyödytä heitä, ja he sanovat ’Nämä ovat välittäjiämme (shufa’aa) Allahin luona.’ Sano: ”Kerrotteko Allahille jotain sellaista jota Hän ei tiedä taivaissa ja maassa?’ Ylistetty olkoon Hän, ja korkealla sen yläpuolella, mitä he liittävät Hänen rinnalleen (yushrikuun)!’ Ja näin Allaah kertoi että ne, jotka ottivat heidät välittäjiksi, ovat mushrikuun.” (Majmuu’ al-Fataawa 3/105)

Ibn Taymiyya sanoo myös, koskien pakanoiden shafaa’aa (al-Radd ‘ala al-Bakri): ”Pakanoiden harhaan johdattumisen alkuperä oli se, että he luulivat että shafaa’ah Allahin kanssa on kuin shafaa’ah jonkun muun kanssa -kuten Hän sanoo- ”Allaah on kaiken Herra, kukaan ei tee Hänen kanssaan shafaa’ah paitsi Hänen luvallaan, eikä kukaan tee shafaa’ah kenenkään puolesta, paitsi sellaisen, jonka puolesta Allaah on sallinut välittäjän välittää. Jos Allaah ei ole sallinut (hänen tehdä shafaa’ah), shafaa’asta ei tule olemaan mitään hyötyä, aivan kuten Nuuhin shafaa’asta ei ollut hänen pojalleen mitään hyötyä, tai Ibraahiimin shafaa’asta hänen isälleen, tai Luutin shafaa’asta hänen kansalleen, tai Profeetan saws rukouksesta munaafiquunien puolesta ja tavoitellen heille anteeksiantoa.”

Tämä osoitaa, että aiempia pakanoita kutsuttiin mushrikuuneiksi sen takia, että he ottivat välittäjiä shafaa’aa tekemään, ilman Allahin lupaa.

Tämä pätee aivan yhtä paljon niihin, jotka ottavat Profeetan saws välittäjäksi ilman Allahin lupaa.

Kyllä, Profeetalle saws tullaan antamaan lupa tehdä shafaa’ah, ja ahl as-sunnah vahvistaa tämän lujasti. Mutta, tämä shafaa’ah on täysin riippuvainen Allahin luvasta antaa hänen tehdä sitä, sekä se on vain niille, joiden puolesta Profeetalle saws on annettu lupa toimia välittäjänä.

Se, että joku pyytää Profeettaa saws tekemään hänelle shafaa’ah, ilman Allahin lupaa, on täysin samanlainen kuin pakanat, jotka tavoittelivat shafaa’aa al-Laatin ja ’Uzzan kautta, ilman mitään valtuutusta Allahilta. Ei ole olemassa minkäänlaista eroa näiden kaksien eri pakanoiden välillä, vanhojen ja modernien.

Myöskin, se tosiasia, että Profeetalle saws tullaan antamaan oikeuse shafaa’an tekemiseen Tuomiopäivänä, ei oikeuta hänen kutsumistaan tässä maailmassa ja hänen shafaa’ansa pyytämistä (häneltä itseltään). Sillä myös marttyyrit tulevat tekemään shafaa’ah, sekä nuorina kuolleet lapset, jne. Ja silti, me olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että näiden ihmisten välittäjiksi ottaminen on tismalleen sitä entisaikojen pakanoiden shirkiä, jotka ottivat profeettansa, oikeamiliset ihmiset sekä enkelit välittäjiksi Allahin edessä, ilman mitään valtuutusta Allahilta.

Tämä asettaa modernit pakanat pulmatilanteeseen, sillä heillä on vaihtoehtoina joko ottaa profeetat, enkelit, oikeammieliset ihmiset sekä marttyyrit, kaikki välittäjiksi ja välikäsiksi sekä liittyä pakana-leiriin; tai sitten jättää ne kaikki eikä ottaa ketään välittäjäksi Allahin edessä.

Viimeisenä, Ibn al-Qayyim sanoo kirjassaan Madaarij al-Salikin (1/332):

”(Shirkin) muodoista: Kuolleiden pyytäminen tarpeisiinsa, heidän apunsa tavoitteleminen ja heidän puoleensa kääntyminen.

Tämä on shirkin perusta tässä maailmassa. Ja tämä johtuu siitä, että kuolleiden teot ovat lakanneet. Hän ei kykene vahinhoittamaan tai hyödyttämään itseään, puhumattakaan siitä, joka tavoittelee hänen apuaan, tai pyytää häntä täyttämään tarpeensa, tai pyytää häntä tekemään shafaa’ah Allahin edessä, sillä tämä johtuu hänen tietämättömyydestään välittäjää ja välittämisen kohdetta kohtaan, kuten edellä on mainittu. Tämä johtuu siitä, että hän (välittäjä) ei pysty tekemään shafaa’ah Allahin edessä muuta kuin Hänen luvallaan. Allaah ei ole tehnyt hänen ’avun tavoittelemistaan’ ja vetoamistaan syyksi Allahin luvan myöntämiselle. Ainoa syy, joka saa aikaan Allahin luvan myöntämisen, on tawhiidn täydellistäminen. Ja silti tämä mushrik astuu eteen sellaisen syyn kanssa, mikä ainoastaan estää Allahin luvan (shafaa’alle)!

4)Kutsua Profeettaa saws, pyytäen häntä tekemään du’a meidän puolestamme, on shirk. Esimerkki: Oi Profeetta, pyydä Allahia lähettämään meille sadetta!

Jotkut nykyaikaiset oppineet olivat sitä mieltä, että jos joku seisoo Profeetan saws haudan luona ja pyytää häntä tekemään du’a Allahille, se ei olisi shirkiä, vaan bid’ah, joka on shirkin reunamilla. Syy tälle, kuten he sanovat, on usko kahteen oletukseen:

i) että kuolleet voivat kuulla (ymmärrys joistain todisteista)
ii) että kuolleet voivat tehdä du’a (toteennäyttämätön ja perusteeton oletus)

Joten hän voisi pyytää kuolleita tekemään du’a hänen puolestaan, aivan kuten he olisivat tehneet kun olivat elossa.

Tämän perusteella he väittävät, että se ei ole shirkiä, mutta se on ehdottomasti shirkiin johtava ovi, sekä halveksittava bid’ah, jotan yksikään ensimmäisistä muslimeista ei tehnyt.

He myös tukevat sanojaan Ibn Taimiyyan väärin ymmärretyllä lausunnolla, jossa hän sanoo että sellainen teko on bid’ah.

Tämä mielipide on hyvin kyseenalainen useastakin syystä:

1) Olemme kaikki yhtä mieltä siitä, että shafaa’an (välittäjänä toimimisen) tavoitteleminen kuolleilta on shirkiä, ja että se on tismalleen sitä, mitä entisaikojen pakanat tekivät. Joten mitä eroa on pyytää heitä tekemään puolestamme shafaa’ah, tai pyytää heitä tekemään du’a meidän puolestamme?

2) Vaikka oikeamielisillä edeltäjillä oli erimielisyyttä siitä, voivatko kuolleet kuulla vai ei, niin yksikään heistä ei varmasti uskonut, että kuolleet voisivat tehdä du’a, ja näin ollen eivät myöskään koskaan pyytäneet heitä tekemään du’aa.

3) Perustuen edellä esitettyyn lähtökohtaan, se, että pyytää kuolleita tekemään du’a omasta puolestaan, on jonkin sellaisen pyytämistä, johon hän ei kykene; ja se juuri on shirkin määritelmä: ”Pyytää luodulta jotain sellaista, jonka ainoastaan Allaah voi tehdä siinä kyseisessä tapauksessa.” Ja täten, jos joku pyytäisi poissa olevaa poikaansa antamaan hänelle vettä, se olisi ainoastaan hölmöä; mutta jos hän uskoo, että pojalla on kyky kuulla ja vastata hänen pyyntöönsä, niin silloin se olisi shirkiä.

4) Tulisiko meidän vapauttaa shirkintekijät (shirkistä), jos heidän shirkinsä perustuu vääriin uskomuksiin? Me emme tosiaankaan vapauttaneet entisaikojen pakanoita tästä, kun he uskoivat että heidän epäjumalansa pystyivät kuulemaan, tai vielä enemmän että he pystyivät toimimaan välittäjinä heidän puolestaan. Joten miksi meidän tulisi vapauttaa ne, jotka pyytävät Profeettaa saws puhumaan heidän puolestaan, olettaen että hän pystyy tekemään niin? Tai toisin sanottuna, jos mushrik sanoisi ”Oi Laat! Ou ’Uzza! Tee shafaa’ah meidän puolestamme!”, eikö se olisikaan shirkiä, vaan ainoastaan bid’ah?!

5) Ibn Taymiyyan, as-Subkin, Ibn Hajar al-Haytamin, sekä muiden fiqh-oppineiden sanonnat käsittelevät ainoastaan kuolleiden ja poissa olevien kutsumista. Heidän sanonnoissaan ei näytetä tekevän mitään eroa sen välillä, pyytääkö kuolleilta apua, vai pyytääkö heitä tekemään du’aa. Itse asiassa oppineet, mukaan lukien Ibn Taimiyyah, selvästi pitivät sitä shirkinä. Kyllä, on olemassa yksi Ibn Taimiyyan lausunto, jossa hän kutsuu sitä bid’aksi. Mutta bid’ah on yleinen käsite, jolla voidaan aivan yhtä hyvin takoittaa bid’ah kufriyyaa, eli sellaista bid’aa, joka tekee henkilöstä epäuskovaisen. Ja asia on selkeästi näin, sillä Ibn Taimiyyah oli ehdottomasti sitä mieltä, että du’an tekemisen pyytäminen kuolleilta on shirkiä.

Kirjassaan Iqtidaa’ as-Siraat al-Mustaqiim, Ibn Taymiyyah kommentoi niitä, jotka pyytävät Profeettaa saws kutsumaan Allahia:

”Se on Allahin armosta, että sellainen du’a, joka on väistämättä shirkiä, kuten kutsua jotakuta (poissa olevaa) pyytäen häntä tekemään jotain, tai kutsua jotakuta pyytäen häntä tekemään du’a, ei täytä sen henkilön tarvetta, ja edes sen tarpeen täyttyminen ei aiheuta mitään harhaluuloja muuta kuin pienemmissä tapauksissa. Mutta mitä tulee isompiin tapauksiin, kuten sateen pyytämiseen kuivuuden aikana, tai välttääkseen uhkaavan rangaistuksen, niin tästä shirkistä ei ole pienintäkään hyötyä.”

Yllä olevan kaltaisia lausuntoja on lukuisia, eikä ainoastaan Ibn Taimiyyalta, vaan monilta muilta oppineilta, ja muslimien keskuudessa on yhtämielisyys siitä, että ei ole luvallista ottaa välikäsiä itsensä ja Allahin välille, sillä se on juuri sitä shirkiä, minkä takia Qurayshia vastaan taisteltiin.

6) Mitä tulee siihen oletukseen, että kuolleet voivat kuulla, tai että he voisivat tehdä myös du’aa, niin jopa ne, jotka pitävät sitä bid’ana (eikä shirkinä), sanovat että sitä on ainoastaan luvallista tehdä Profeetan saws haudalla, sillä Profeetan saws kutsuminen omasta kodistaan (tai mistä tahansa muualta) on kuin poissa olevien kutsumista, mikä on shirkiä. Mutta tässäkin on kaksi ongelmaa:

i) Jos joku olettaa, että kuolleet voivat kuulla, ja sen takia sallii sen että pyytää Profeettaa saws pyytämään Allahilta, niin pitäisikö sama sallia kaikkien muidenkin kuolleiden kanssa? Näin ollen pitäisi olla sallittua mennä mille tahansa haudalle ja pyytää siellä olevaa kuollutta tekemään du’a Allahille. Joten kute huomaamme, tämä on selkeästi melko ongelmallinen asia. Ja Allaah sanoo Koraanissa: ”Totisesti, et voi saada kuolleita kuulemaan…” [27:80; 30:52]

ii) Vaikka kuolleet pystyisivät kuulemaan, niin käytönnöllisesti katsoen se olisi mahdotonta, että joku pystyisi puhumaan Profeetan saws rawdassa niin kovaa, että Profeetta saws pystyisi kuulemaan sen; ottaen huomioon seuraavat asiat: a) haudan ympärillä olevat rakennelmat, b) suuri väkijoukko ja tungos, c) uskonnollinen poliisi pamppuineen, ja ennen kaikkea d) Allahin määräys puhua hiljaisella äänellä Profeetan saws läheisyydessä.

Joten käytännöllisesti katsoen, jopa niidenkin mukaan, jotka sanovat että se on ainoastaan bid’ah shrikin rajamailla; niin jos joku tekisi haudan vieressä du’a tavalla, jota Profeetta saws ei voi kuulla, niin se olisi verrattavissa poissa olevan kutsumiseen, ja olisi näin ollen shirk.

7) Viimeiseksi, vaikka jotkut kunnioitetut, nykyaikaiset oppineet oliva eri mieltä siitä, onko se shirkiä vai ei, niin he ovat silti yhtä mieltä siitä, että se on bid’ah, ja epäilemättäkin että jos se ei olisi shirk, niin se on vähintäänkin shirkin rajamailla. Uskoaan arvostavan muslimin tulisi välttää kaikkea sellaista, jonka sallittavuudesta on erimielisyyttä, joten kuinka sitten sellaisen välttäminen, jonka epäuskosta on erimielisyyttä??

Ja lopuksi, nykyaikojen pakanat, jotka yrittävät oikeuttaa Profeetan saws kutsumisen ja hänen pyytämisensä kutsumaan Allahia, käyttävät kahta väittämää:

a) Profeetat ovat elossa haudoissaan, joten voimme pyytää heitä pyytämään Allahilta, aivan kuten olisimme tehneet ennen kuin heidät haudattiin.

b) Profeetta saws vastaa meidän tervehdyksiimme, joten jos pyydämme häntä tekemään du’a, hän voi tehdä niin.

Vastauksena näihin me sanomme:

i) Kyllä, Profeetat ovat elossa haudoisaan, mutta heidän elossa olonsa ei ole sen maallisessa merkityksessä. Me emme tiedä minkälaista heidän elossa olemisensa on. Mitä me tiedämme varmasti, on se, että Profeetta saws kuoli, kuten Allaah sanoo Koraanissa: ”Sinä tulet kuolemaan”. Ja mitä myös tiedämme tämän takia varmasti, on se, että hänet tullaan herättämään henkiin. Joten jos hän olisi elossa siten kuin me sen ymmärrämme, niin tästä henkiin herättämisestä ei olisi mitään hyötyä.

ii) Joitain sellaisia asioita, joita on annettu Profeetoille, on myös annettu ei-profeetoille, kuten elossa oleminen haudassa, rukoileminen, tai jopa tervehdyksiin vastaaminen. Siitä huolimatta ummah on yhtä mieltä siitä, että ihmisten ottaminen välittäjiksi Allahin ja itsensä välillä on shirkiä, ja Koraanin jae on päivänselvä siinä suhteessa; olivatpa ne (välittäjät) sitten profeettoja, jinnejä, oikeamielisiä ihmisiä tai marttyreja (jotka ovat myös elossa, kuten Allaah sanoo). Ja se on todistettu (hadiithissa), että kun muslimi sanoo salaam kuolleelle veljelleen (ollessaan tämän haudalla), hänen sielunsa palautetaan jotta hän voisi vastata tervehdykseen.

iii) Jälleen kerran, tämä ei ole todiste siitä, että se kuollut olisi välittäjä Allahin edessä. Tämä käsitys on pakanoiden keksintöä, aivan kuten entisaikojen pakanoiden.

Loppusanat:
Muistakaa, että kaikilla harhaan menneilla ihmisillä on harhakuvia ja vääristeltyjä/väärintulkittuja todisteita, mukaan lukien entisaikojen pakanat. Heillä ei ehkä ollut todisteita ilmestyksestä, mutta he silti uskoivat palvonnankohteidensa olevan oikeamielisiä ihmisiä, jotka olivat lähempänä Allahia. Pointtina on, että perustuen heidän todisteisiinsa -olivatpa ne sitten tekstuaalisia tai järkiperäisiä-, he tekivät sellaisista ihmisistä välittäjiä itsensä ja Allahin välillä, ilman että Allaah antoi heille luvan tehdä niin. Ja pelkästään tämän teon takia heidät tuomittiin pakanoiksi.

Myös modernit pakanat ottavat Profeetan saws välittäjäksi itsensä ja Allahin välille, vaikka heillä ei ole minkäänlaisia todisteita -ei tekstuaalisia eikä järkiperäisiä- siitä, onko Allaah antanut Profeetalle saws luvan toimia välittäjänä heidän puolestaan vai ei; tai että saavatko he pyytää kuollutta, haudassaan olevaa Profeettaa tekemään heille du’a vai ei.

5)Kutsua Allahia yksin ja suoraan, pyytäen Häneltä Hänen Profeettansa (arvon) kautta, on hyväksyttävä, tulkinnallinen mielipide-ero. Esimerkki: Oi Allaah, pyydän Sinulta Profeettasi arvon (’jaah’) kautta, lähetä meille sadetta!

Tämän tyyppinen tawassul ei ole bid’aa, mutta se on joka tapauksessa bid’ah-tyyppinen tawassulin muoto, jonka sallittavuudesta oppineet ovat eri mieltä.

Bid’ah-tyyppinen tawassul tarkoittaa, kuten al-‘Allama Hasan al-Shatti al-Dimashqi al-Hanbali sanoo kommentoidessaan kirjaa Matalib Ulin-Nuha, lainaten Ibn ‘al-Imad al-Hanbalia: ”Tawassul oikeamielisten ihmisten kautta tarkoittaa sitä, että joku sanoo ’Oi Allaah, teen tawassul Sinua kohtaan Profeettasi Muhammedin saws kautta, että Sinä täytät minun tarpeeni.'”

Huomaa, että tässä käsitelty tawassul tarkoittaa suoraan Allahilta pyytämistä ja ainoastaan Hänen puhutteliemistaan, Hänen luotunsa oikeuden kautta. Se ei pidä sisällään muun kuin Allahin kutsumista.

Oppineet, mukaan lukien hanbalit, ovat eri mieltä tämän tyyppisen tawassulin sallittavuudesta.

Jotkut oppineet, kuten Ibn Qudaamah, sallivat tämän tyyppisen tawassulin, kun taas toiset oppineet, kuten Ibn Taimiyyah, eivät sallineet sitä.

Tämänkaltainen tawassul on kytköksissä valan vannomiseen Profeetan saws kautta.

Suurin osa oppineista ovat kieltäneet tämän, mukaan lukien monta huomattavaa hanbalia, kuten Ibn Qudaamah, Shams ad-Diin al-Maqdisi, Ibn Munajja, Ibn Taimiyyah sekä muita.

Suurin osa hanbaleista kuitenkin sallii valan vannomisen ainoastaan Profeetan saws kautta (Allahin lisäksi), ja tämä mielipide on tämän madhabin mufradaateista, eli kyseistä mielipidettä ei löydy mistään muusta koulukunnasta.

Ne, jotka puoltavat tätä mielipidettä, sanovat että a) tätä koskien on olemassa nimenomainen teksti Imaam Ahmadilta, ja b) koska Profeetta saws on osa ’Laa ilaaha ill Allaah’:ia, se viittaa siihen, että kun joku vannoo Profeetan saws kautta, se on kuin hän vannoisi Allahin kautta; joten siitä syystä sellainen vala on sitova, ja sen rikkomiseta on maksettava kafaarah (korvaus).

Perustuen Imaam Ahmedin kerrontaan Profeetan saws kautta vannomisesta, Imaam Ahmed oli myös sitä mielstä, että on luvallista tehdä tawassul Profeetan saws kautta – pyytäen Allahilta suoraan, Hänen Profeettansa saws oikeuden kautta.

Mutta kuitenkin toisessa kerronnassa Imaam Ahmed ei salli Profeetan saws kautta vannomista; joten tästä kerronnasta voi päätellä, että tawassul Profeetan saws oikeuden kautta ei ole sallittua.

Ja tämä on Ibn Taimiyyan mielipide, ja se on mainittu kaikissa suurissa, Ibn Taimiyyan jälkeisissä luotettavissa fatwa-kirjoissa.

Onko tawassul Profeetan saws kautta hanbali-madhab?

Ensinnäkin, tuskin yksikään hanbali-kirja ennen Ibn Taimiyyan aikaa edesä käsittelee koko aihetta. Ibn Qudaamah ei mainitse siitä yhdessäkään kirjassaan, eikä myöskään Majd Ibn Taimiyyah (Ibn Taimiyyan isoisä) Muharrarissaan. Nämä kaksi oppinutta tunnetaan madhabin ”kahtena sheikhinä”, ja mikä tahansa asia, josta he ovat yhtä mieltä, on madhab. Ja vaikuttaa siltä, että he molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että aihetta ”tawassul Profeetan saws kautta” ei edes mainittu, tai vielä vähemmän luokiteltu osaksi madhabia.

Al-Mardawi, joka kirjoitti moni-osaisen teoksensa al-Insaaf, määritelläkseen, mikä on ja mikä ei ole osa madhabia, mainitsee tämän asian, mutta hän ei sano että se on osa madhabia.

Toiseksi, myöhemmillä hanbali-oppineilla on kaksi tapaa määritellä, mikä on madhab. Helpoin ja yleisin niistä on vertailla kahden luotettavimman teoksen välillä; al-Iqnaa’n sekä al-Muntahaan.

Kaikki asiat, joissa al-Iqnaa’ ja al-Muntahaa ovat yhtenevät, ovat madhab. Kun ne ovat eroavaiset, niin se, mitä kirjassa Ghaayatul-Muntahaa pidetään oikeana, on madhab.

Joten, al-Iqnaa’ssa mainitaan tawassul Profeetan saws kautta, kun taas al-Muntahaa on hiljaa ja jättää koko asian käsittelemättä.

Sitten Ghaayatul-Muntahaa, seuraten al-Muntahaata, myös jättää tawassulin kokonaan pois eikä mainitse siitä mitään.

Tämä korostaa vielä enemmän sitä, että tawassul Profeetan saws kautta ei ole osa madhabia.

Mutta mitä haluaisin korostaa on se, että tämän tyyppinen tawassul Profeetan saws arvon kautta on, kuten Ibn al-’Imaad määrittelee, sellainen, jonka suhteen mielipide-ero on sallittu ja kunnioitettu, vaikka uskommekin, että se saattaa johtaa shirkiin.

Näin ollen haluaisin päättää tämän puheen sheikh Muhammed ibn ’Abdul-Wahhaabin sanoihin:

”Mitä tulee heidän sanoihinsa al-istisqaasta (saderukouksesta): ’Tawassulissa oikeamielisten ihmisten kautta ei ole mitään väärää’ sekä Ahmadin sanat ’Tawassul on sallittua ainoastaan Profeetan saws kautta’, ja kun he kaikki samaan aikaan sanovat ’Istighaatha luoduilta ei ole sallittua’, niin ero (näiden kahden välillä) on hyvin selkeä, ja se on epäolennaista sen suhteen, mitä me olemme käsittelemässä.

Se, että jotkut sallivat tawassulin tekemisen oikeamielisten kautta, tai että jotkut rajoittavat sen Profeettaan saws, ja samalla että enemmistö oppineista kieltää sen eivätkä pidä siitä; niin nämä ovat fiqh-asioita, ja vaikka oikein mielipide meidän mielestämme on enemmistön mielipide siitä, että se on vihattua, niin emme silti arvostele sellaista, joka sitä (tawassulia) tekee, sillä ijtihaad-asioissa ei ole arvostelua.

Mutta arvostelumme sellaista kohtaan, joka kutsuu luotuja, on paljon suurempaa kuin arvostelu sellaista kohtaan, joka kutsuu Allahia swt (yksin); sillä sellainen henkilö matkustaa haudan luokse, anoen, Sheikh ’Abdul-Qaadirin tai jonkun muun vierellä, tavoitellen helpotusta vaikeuksiin, apua suruun tai haluamiensa asioiden saavuttamiseen. Missä kaikki tämä on sellaisella, joka kutsuu Allahia, puhdistaen uskontonsa Hänelle, ollen kutsumatta ketään Allahin lisäksi, paitsi että hän sanoo du’aassaan ’Pyydän Sinulta Sinun Profeettasi, tai lähettiläiden, tai oikeamielisten palvelijoiden, tai muiden kautta’, mutta silti hän tekee du’a ainoastaan Allahille, tehden uskontonsa puhtaaksi Hänelle. Joten miten tämä liittyy siihen, mitä me olemme käsittelemässä?”

(Fatawa wa masa’il al-Sheikh Muhammad ibn ‘Abdul-Wahhaab, s. 41)

Advertisements