Neljäs väittämä:

Ja jos hän sanoo ”Minä palvon ainoastaan Allahia. Mutta tätä puoleen kääntymistä, jota minä teen näille hurskaille imisille ja pyhimyksille, sekä heidän kutsumistani tarpeisiini, ei lasketa palvonnaksi!”, niin vastaa hänelle seuraavasti:

Oletko samaa mieltä, että Allaah on tehnyt sinulle pakolliseksi yksilöidä Hänet palvonnassa (ikhlaas), ja että palvonta on ainoastaan Hänen oikeutensa, eikä sitä näin ollen voida osoittaa millekään muulle kohteelle?”

Ja kun hän vastaa ’Kyllä’, niin kysy häneltä: ”Selitä minulle tämä käsite, jonka Allaah on tehnyt sinulle pakolliseksi, siis tämä vilpittömyys, joka sinulla on oltava palvonnassasi Häntä kohtaan, ja joka on ainoastaan Hänen oikeutensa.”

Sitten tulet näkemään, ettei hän tiedä palvonnan (’ibaadah) tarkoitusta, eikä hän tunne sen eri kategorioita.


Tämä väitös pitää sisällään kieltämisen muiden kuin Allahin palvonnasta. Yksikään muslimi, olivatpa hänen tekonsa kuinka harhaantuneita tahansa, ei ikinä tule myöntämään palvovansa muita kuin Allahia. Siitä tosiasiasta, että vain Allaah ansaitsee tulla palvotuksi, ovat kaikki muslimit yksimielisiä, periaatteessa.

Kuitenkin, asian todellinen laita on se, että monet ihmiset ovat tietämättömiä sanan ’palvonta’ (’ibaadah) todellisesta merkityksestä. Tästä tietämättömyydestä johtuen on erittäin tavallista nähdä shirkiä tekevien ihmisten sanovan ”Muiden kohteiden, kuten hurskaiden pyhimysten, puoleen kääntyminen ja heidin luottaminen, ja sydämen kintyminen heihin, ei ole palvontaa”.

Mutta todellisuudessa, se, mitä hän juuri on kuvaillut, on palvonnan ydin! Ibn Kathiir määritteli palvonnan, tai ’ibaadan, seuraavasti: ”… tila, joka yhdistää rakkauden, nöyryyden ja pelon täydelliset muodot.” (Tafsiir ibn Kathiir 1/25). Toisin sanoen, aina, kun henkilö tuntee sydämessään rakkautta jotain kohtaan, yhdistettynä alistumiseen ja nöyryyteen, sekä torjumisen pelkoon, ja nämä tunteet ovat täydellisiä (eli että ne ovat intensiivisiä ja voimakkaita), silloin hän todellisuudessa palvoo tätä kohdetta.

’Ibaadan voi myös määritellä siitä näkökulmasta, mitä palvojan on pakollista tehdä. Ibn Taimiyyah määritteli ’ibaadan olevan ”kokonaisvaltainen käsite, joka pitää sisällään kaikki niin näkyvät kuin piilotetutkin teot ja sanat, joita Allaah rakastaa.” (Majmuu’ al-Fataawa 10/149).

Toisin sanoen, ’ibaadan voi määritellä olevan tila, jossa palvojan kuuluu olla (ja se on Ibn Kathiirin ja muiden antama määritelmä), ja sen voidaan myös määritellä niiden tekojen perusteella, joita häneltä odotetaan (ja tämä on Ibn Taimiyyan ja muiden antama määritelmä). Tämä toinen määritelmä perustuu siihen, mitä palvojan odotetaan tekevän. Näin ollen jokaikistä asiaa, jota Allaah rakastaa, voidaan pitää palvonnantekona, sillä se tuo palvojan lähemmäksi Allahia.

Nyt kirjoittaja erittelee joitain eir palvonnan muotoja havainnollistakseen tätä asiaa:

Ja nyt kun hän on osoittanut tietämättömyytensä, selität asian hänelle käyttämällä jaetta, jossa Allaah sanoo: ”Kutsukaa Herraanne nöyryydellä ja pelolla, totisesti Hän ei rakasta väärintekijöitä” [suurah al-A’raaf; 55]. Kun olet selittänyt hänelle tämän jakeen, kysy häneltä ”Tarkoittaako tämä kutsuminen ja du’an tekeminen palvontaa Allahia kohtaan?”

Silloin hänen on varmasti vastattava ’Kyllä! Du’a on yksi palvonnanmuoto.’

Joten kysy häneltä, ”Jos sinä myönnät, että tämä du’a on palvonnanteko, ja sinä kutsuit Allahia päivin ja öin, peläten du’aasi torjutuksi tulemista ja toivoen sen hyväksymistä, ja samaan aikan kutsuit profeettaa, tai muita kuin profeettaa, vastaamaan Allahille tekemääsi pyyntöön -teitkö sinä tällä teollasi shirkiä Allahia kohtaan?”

Hänen on varmasti vastattava ’Kyllä’.

Du’a on yksi suurimmista ja jaloimmista palvonnanteoista. Allaah sanoo:

”Herranne on totisesti sanonut: ’Kutsukaa minua, ja vastaan teille’. Totisesti ne, jotka ovat liian ylpeitä palvoakseen Minua tulevat menemään Helvettiin nöryytettyinä.” [suurah al-Ghaafir; 60]

Tässä jakeessa on määrännyt meidät pyytämään Häneltä ja anomaan Häneltä, ja tuomitsi ne, jotka eivät pyydä Häneltä, niiden joukkoon, jotka ovat liian ylimielisiä palvoakseen Allahia. Tästä käy selväksi, että du’a on palvonnanteko, ja tämän merkityksen Profeetta saws on selvästi sanonut. Nu’maan ibn Bashiir kertoi, että Profeetta saws sanoi:

”Du’a on palvontaa.”

Sitten hän saws resitoi jakeen:

”Herranne on totisesti sanonut: ’Kutsukaa minua, ja vastaan teille’. Totisesti ne, jotka ovat liian ylpeitä palvoakseen Minua tulevat menemään Helvettiin nöryytettyinä.” (mm. Ahmed, Sahiih al-Jaami’, 3407)

Näin ollen du’a on palvonnan muoto, ja itse asiassa se on suurimpia palvonnantekoja, ja yksi parhaista tavoista tuoda palvoja lähemmäksi Allahia, kaikki ylistys ja kunnia olkoon Hänelle. Tässä jakeessa Allaah vertaa du’aa palvontaan, sillä Hän määräsi palvelijoitaan tekemään du’a Hänelle, ja sitten sanoi, että joka on liian ylimielinen palvoakseen häntä, tulee menemään Helvettiin. Tästä ymmärrämme, että palvonta, josta tässä jakeessa puhutaan, tarkoittaa todellisuudessa du’aa.

Toisessa jakeessa Allaah kutsuu du’aa sanalla ’diin’, ts. koko uskonto, sillä Hän sanoo:

”Hän on Ikuisesti elävä, ei ole muuta jumalaa kuin Hän, joten tehkää du’aa Hänelle, Hänelle ainoastaan kuuluu diin (uskonto).” [suurah al-Ghaafir; 65]”

Eikä ole olemassa mitään muuta palvonnantekoa, joka on rinnastettu tai asetettu samalle tasolle koko diinin kanssa, tai yhdistetty koko palvonnan (’ibaadah) käsitteeseen.

Joten kirjoittajan todistettua, että du’a on todellisuudessa eräs palvonnan muoto -itse asiassa palvonnan ydin -, hän jatkaa todistaakseen, että tämä automaattisesti merkitsee sitä, että du’a muille kuin Allahille on shirk. Kun ihminen ymmärtää, että du’a on palvonnanteko, on tämän ymmärryksen luonnollinen seuraus sen tajuaminen, että tämän palvonnanteon osoittaminen muille kuin Allahille on shirk-teko.

Täten, kuka tahansa, joka kutsuu jotain kohdetta, kuollutta tai elävää, ja tekee du’a suoraan tälle kohteelle, on tehnyt shirk akbar (suurempi shirk); tästä ei ole olemassa mitään erimielisyyttä Ahl as-Sunnan oppineiden joukossa.

Kirjoittaja mainitsee du’aan esimerkkinä, sillä du’a on kaikkein yleisin palvonnanmuoto, jota osoitetaan muille kuin Allahille.

Hyödyllinen huomio tässä kohtaa on, että kirjoittajan viisaus tulee esiin tavassa, jolla hän todistaa, että shirkiä voi ilmetä jonkun du’aassa. Todistamalla ensin, että henkilö, joka tekee du’a Allahille tiedostaa tämän du’an olevan palvonnanteko, kirjoittaja sitten pakottaa tämän henkilön myöntämään, että tämän palvonnanteon osoittamisen muille kuin Allahille täytyy olla shirkiä. Jos hän olisi aloittanut väittelyn toteamalla yksinkertaisesti, että ’Du’a muille olennoille on shirk’, vastapuoli olisi kiistänyt tämän ja muuttunut riitaisaksi.

Sitten siirry toiseen esimerkkiin ja resitoi tämä jae: ”Joten rukoile Herraasi ja uhraa (vain Hänelle)” [suurah al-Kawhar; 2].

Ja nyt kysy häneltä: ”Jos sinä tottelet Allahia ja uhraat Hänelle eläimen käyttäen Hänen nimeään, onko tämä palvonnanteko?”

Hän vastaa varmasti ’Kyllä!’.

Joten kysy häneltä, ”Joten jos uhraat luodulle asialle, olkoon se sitten profeetta, jinni tai mikä tahansa, etkö sinä ole tullut tehneeksi shirk tässä palvonnanteossa osoittamalle sen muulle kuin Allahille?”

Hänen on varmasti vastattava ’Kyllä’.

Tässä kirjoittaja mainitsee toisen yleisimmistä palvonnanteoista, joita tehdään muille kuin Allahille, ja se on eläinten uhraaminen.

Koska Allaah on kaikkien eläinten Luoja, on välttämätöntä mainita Allahin nimi uhrattaessa jotain eläintä,jotta siitä tulisi sallittua ruokaa. Jos Allahin nimeä ei mainita, ei sellaisen eläimen liha ole sallittua. Allaah sanoo:

”Älkääkä syökö siitä, jonka päälle ei ole sanottu Allahin nimeä, totisesti se on suurta tottelemattomuutta” [suurah al-An’aam; 121].

Näin ollen Allahin nimen mainitseminen uhratessa on palvonnanteko. Kenen tahansa, joka uhraa eläimen Allahille, on myönnettävä, että hän tekee sen vain saadakseen osakseen Allahin tyytyväisyyden. Täten myöntäessään että hän haluaa miellyttää Allahia tällä teolla, hänen on samalla myönnettävä, että tämän palvonnanteon osoittaminen muille kuin Allahille (mainitsemalla luodun kohteen nimi sen sijaan) on puhdasta shirkiä. Kyllä, tämäkin on erittäin usein esiintyvä asia, jota jotku islamia tunnustavat harjoittavat. Jokaisella mausoleumilla on tavallista nähdä ihmisiäuhraamassa haudan asukkaille, ’hurskaiden pyhimysten’ tai profeettojen nimeen. Tällaiset pakanoiden käytännöt ovat selviä shirkin muotoja, eikä niillä ole mitään tekemistä Profeetan saws uskonnon kanssa.

Todistamalla, että uhraaminen on vain Allahille kuuluva teko, kirjoittaja todistaa, että muille kuin Allahille uhraamisen on oltava shirkiä.

Kysy häneltä nyt ”Pakana-arabit, joista Koraanissa puhutaan, ja joiden joukkoon Profeetta saws lähetettiin, eivätkö he palvoneet enkeleitä ja hurskaita ihmisiä, sekä al-Laatia ja muita kohteita?”

Sitten hänen on vastattava ’Kyllä’.

Todistettuaan, että shirk tapahtuu palvonnantekojen, kuten du’an ja uhraamisen, ohjaamisella muille kuin Allahille, kirjoittaja havainnollistaa sitten, että tämä nimenomaan oli jaahiliyyah-arabien shirkiä.

Joten kysy häneltä: ”Ja mitä muuta heidän palvontansa niitä kohtaan oli, kuin du’a, uhraaminen, sekä heidän puoleensa kääntyminen tavoitelakseen apua, ja muut vastaavat teot?” Sillä totisesti he myönsivät, että nämä palvonnankohteet olivat Allahin palvelijoita ja Hänen hallinnassaan, ja että ainoastaan Allaah hallitsee kaikkia asioita. Joten he kääntyivät niiden puoleen ja tekivät du’a heille johtuen heidän asemastaan Allahin edessä ja saavuttaakseen heidän puolestapuhumisensa Allahille; ja tämä kaikki on erittäin selvää.

Toisin sanoen, mitä on se shirk, johon jaahiliyyah-arabit syyllisyivät on, muuta kuin tällaisten palvonnantekojen osoittamista pyhimyksille ja enkeleille? Ja koska asianlaita on näin, niin mitä eroa on sinun -Oi pyhimysten ja profeettojen palvoja – ja entisaikojen pakanoiden välillä? Sillä te molemmat myönnätte Allahin täydellisen herruuden, ja silti käännytte välittäjien puoleen tarpeissanne, oikeuttaen tämän väittämällä, että sellaisilla välittäjillä on korkea asema Allahin edessä.

Näin kirjoittaja järjestelmällisesti puristaa totuuden ulos vastustajastaan ja osoittaa korkeamman ajattelukykynsä. Tässä keskustelussa vastapuoli todistaa olevansa väärässä hänen omilla lausunnoillaan.

Joten tässä lukija hyötyy, ei ainoastaan tiedosta Koraanin ja Sunnan todistesta, mutta myös taidosta puhua järkeä kiistakumppanille, sekä tavoista, joillaa osoittaa hänen olevan väärässä. Käyttäytymälllä kuin viisas opettaja, brutaalin vihollisen sijaan, kirjoittaja osoittaa,että ystävällisyys ja lauhkeus ovat välttämättömiä ominaisuuksia tällaisten väittelyiden voittamiseksi.

Advertisements