Seitsemäs väittämä:

Ja jos hän sanoo, yrittäen vielä toista väitettä, ”Minä en tee shirkiä Allahin kanssa -se ei ole mahdollista, ja minä en ikinä tekisi sellaista asiaa! Mutta hurskaiden ihmisten puoleen kääntyminen ei olekaan shirkiä.”

Silloin kysy häneltä: ”Jos sinä todella uskot, että Allaah on kieltänyt shirkin tekemisen vielä tiukemmin kuin Hän on kieltänyt zinan, ja sinä myönnät, että Allaah ei tule antamaan sitä anteeksi, niin mikä sitten on tämä vakava asia (shirk), jonka Allaah on kieltänyt ja sanonut, että Hän ei tule antamaan anteeksi?”

Sitten tulet huomaamaan, että tosiasiassa hän ei tiedä, mitä shirk on.

Joten kysy häneltä: ”Kuinka sinä voit irtisanoa itsesi shirkistä, ja samaan aikaan et edes tiedä, mitä se on? Tai kuinka on mahdollista, että Allaah on tehnyt siitä kielletyn sinulle ja sanonut, ettei tule antamaan sitä anteeksi, ja silti sinä et kysy siitä, etkä tiedä siitä? Oletatko sinä, että Allaah on kieltänyt sen, muttei ole selittänyt sitä meille?”


Tässä, jälleen kerran, kirjoittaja näyttää toteen sen, että ne, jotka palvovat pyhimyksiä ja profeettoja eivät todellisuudessa edes ymmärrä eivätkä käsitä shirkin merkitystä. Se ei ole mahdollista, että Allaah olisi kieltänyt shirkin niin jyrkästi, kuitenkaan selittämättä sen merkitystä Kirjassaan. Joten jos henkilö tajuaa tämän, niin kuinka hän sitten pysyy tietämättömänä niin vakavasta asiasta? Jos joku ei tiedä, kysyköön niiltä, jotka ovat tietävämpiä. Tästä syystä, vaikka tietämättömyys saattaakin olla puolustuksena tietyille asioille, on pidettävä mielessä, että sitä ei aina voi käyttää tekosyynä. Sellaisella henkilöllä, joka on tietämätön, on velvollisuus oppia tietyt asiat, etenkin niin tärkeät kuin tawhiid ja shirk.

Tässä kappaleessa kirjoittaja nuhtelee vastapuolta ystävälliseen sävyyn, osoittaen hänelle, että hän on laiminlyönyt velvollisuuksiaan ja pakollisia asioita. Sillä on selvää, että hän ei ole nähnyt vaadittavissa määrin vaivaa opiskellakseen uskontonsa perusasioita, ja siitä huolimatta hän kiistelee muiden kanssa näistä asioista, yrittäen kaikkensa puolustaakseen ja oikeuttaakseen niitä. Ja tämä on tilanne suurimman osan kohdalla niistä muslimeista, jotka ovat pudonneet shirkiin. He tulevat aina olemaan tietämättömiä uskonnostaan, koska eivät ikinä ole opiskelleet kaikkein oleellisimpia asioita.

Sellainen, joka uskoo, ettei pyhimysten puoleen kääntyminen ole shirkiä, tulee väistämättä määrittelemään shirkin väärin, kuten kirjoittaja osoittaa:

Joten jos hän sanoo ”Shirk on epäjumalien palvontaa, ja me emme palvo epäjumalia”, niin kysy häneltä: ”Mikä on näiden epäjumalien palvomisen tarkoitus? Luuletko sinä, että pakana-arabit oikeasti uskoivat näiden kallioiden ja kivien todella pystyvän luomaan, antamaan elatusta ja hallitsemaan heidän asioitaan, jotka anovat niiltä? Jos väität näin, niin Koraani itsessään kumoaa tämän väitteen.”

Pointtina tässä on, että minkä tahansa virheellisen shirkin määritelmän hän antaakin, se voidaan helposti todistaa vääräksi selvillä Koraanin jakeilla. Joten jos hän määrittelee shirkin olevan epäjumalien palvomista, hänen on selvitettävä, mitä hän tarkoittaa ’palvomisella’. Kuten on aiemmin todistettu monissa kohdissa, jaahiliyyah-arabit eivät liittäneet yliluonnollisia voimia näihin kallioihin ja kiviin. Sen sijaan he käyttivät niitä lähentyäkseen Allahia. Näin ollen on helppoa todistaa, että välittäjien asettaminen Allahin ja Hänen luotujensa välille on shirkin ydin itsessään.

Mutta jos hän vastaa, ”He kääntyivät näiden puiden ja kivien puoleen , sekä hautojen päälle rakennettujen mausoleumien ja muiden epäjumalien puoleen, ja huusivat niitä tarpeisiinsa, ja uhrasivat niille, lähentyäkseen Allahia ja jotta Allaah poistaisi heitä koettelevan pahan tai antaisi heille heidän pyytämänsä näiden asioiden pyhyyden ja korkean arvon takia.”, silloin vastaa hänelle: ”Sinä olet puhunut totta… ja tämä on juuri sitä, mitä te teette kivimuodostelmien ja hautojen päälle tehtyjen rakennelmien edessä!”

Joten tämä henkilö on viimein tullut myöntäneeksi, että nämä teot, joita he itse tekevät, ovat todellisuudessa rinnastettavissa epäjumalanpalvontaan, ja tämä on se asia, joka on tarkoitus tehdä ymmärretyksi.

Kun vastapuoli on määritellyt shirkin kunnolla, tai oikea määritelmä on todistettu hänelle, hänen on myönnettävä ja tajuttava, että hän itse on syyllistynyt shirkiin kääntyessään hurskaiden pyhimysten puoleen tarpeinensa, kutsuen heitä ja uhraten heille ja osoittaen heille muita palvonnantekoja.

Myöskin, selvennyksenä sanontaasi ”shirk on epäjumalien palvomista”, tarkoitatko, että shirkiä esiintyy vain tämän teon kautta? Oletatko sinä, että oikeamielisiin pyhimyksiin tukeutuminen jotta he vastaisivat tarpeisiisi, sekä heidän kutsumisensa, ei sisälly shirkiin? Jos sinä uskot näin, niin Koraani kumoaa tämän harhakäsityksen selvästi, kun Allaah mainitsee niiden epäuskon, jotka liittävät itsensä enkeleihin ja osoittavat heille palvonnantekoja, sekä niiden, jotka liittävät itsensä Jeesukseen tai muihin hurskaisiin ihmisiin.

Näin ollen sellaisen, joka on rehellinen, on myönnettävä, että kuka tahansa, joka tekee shirkiä Allahin palvomisessa osoittamalla palvonnanteon hurskaille ihmisille, on todellakin pudonnut aivan samaan shirkin muotoon, kuin mistä Koraanissa puhutaan, ja tämä on juuri se asian ydin, jonka haluamme saada heidät ymmärtämään.

Toisin sanoen, pitäisi olla selvää, että shirkiä ei tapahdu ainoastaan epäjumalien ja patsaiden kohdalla. Valitettavasti suurin osa tietämättömistä muslimeista pitää ainoastaan tätä shirkin äärimmäistä muotoa shirkinä, eivätkä ymmärrä, että shirkiä on monia eri tyyppejä. Shirkin oikeat määritelmät on annettu päätekstiä edeltävissä johdantoluvuissa. Ibn Taimiyyah määritteli sen osuvasti seuraavin sanoin: ”Shirkin todellisuus on minkä tahansa luodun asian samaistaminen Allahiin joissain sellaisissa asioissa, jotka vain Allaah ansaitsee; ei ole olemassa ketään, joka samaistaa jonkun luodun Allahiin kaikissa asioissa. Joten kuka tahansa, joka palvoo muita kuin Häntä, on tehnyt shirkiä.” (al-Istiqaamah, 1/344)

Ibn Taimiyyah osoittaa tässä lainauksessa erittäin tärkeän asian, ja se on se, että yksikään uskonto tai ryhmä ei aseta jotain luotua samalle tasolle korkeimman jumalan tasolle kaikissa asioissa. Päin vastoin, jokainen suuri maailmanuskonto tai uskontoliike yksilöi yhden korkeimman jumalan, ja sitten asettaa muita luotuja asemaan, jonka vain Allaah ansaitsee, mutta he tekevät niin vain yhdessä tai useammassa suhteessa, eivät kaikissa asioissa. Täten kristityt kääntyvät Jeesuksen puoleen, tavoitellen häneltä pelastusta; kuitenkin tämä on oikeus, jonka vain Allaah voi myöntää, ja jota tulee pyytää vain Allahilta. Juutalaiset ovat sallineet rabbiensa kumota Tooran lait, ja ovat ottaneet heidän määräyksensä Jumalan alkuperäisen sanan paikalle. Valtaosa juutalaisista ei tottele Tooran lakia, sen sijaan he tottelevat ihmisten mielipiteitä, jotka ovat selkeässä ristiriidassa Tooran opetusten kanssa. Näin he ovat ottaneet nämä rabbit (kuten kristityt ovat ottaneet pappinsa) jumaliksi Allahin rinnalle, sillä vain Allahilla on oikeus säätää lakeja.

Pointti on, että kun tarkastellaan sitä shirkiä, joka esiintyy muissa uskonnoissa -jopa äärimmäisen epäjumalallisissa uskonnoissa, kuten hindulaisuus – löydetään kuitenkin aina usko yhteen muita ylempään olentoon. Shirk ilmenee näissä uskonnoissa, ei ainoastaan antamalla herruuden (rububiyyah) voimia muille, mutta myös palvonnantekojen osoittamisessa luoduille asioille.

Joten tämän sanonnan kumoaminen piilee sen esille tuomisessa, että kaikki musrikuun eivät ole epäjumalanpalvojia. Jotkut heistä palvovat Jeesusta tekemättä hänestä mitään patsaita tai epäjumalankuvia. Toiset palvovat enkeleitä. Silti he kaikki ovat syyllisiä shirkiin.

Asian ydin on, että jos hän sanoo sinulle ”Minä en tee shirkiä Allahin kanssa”, niin kysy häneltä: ”Mitä tarkoittaa ’tehdä shirkiä Allahin kanssa’? Selitä se minulle!”

Ja jos hän vastaa siihen sanomalla ”Se on epäjumalien palvontaa”, kysy häneltä: ”Ja mitä tarkoittaa ’palvoa epäjumalia’? Selitä se minulle!”

Ja jos hän vastaa sanomalla ”Mutta minä palvon vain Allahia!”, kysy häneltä: ”Ja mitä tarkoittaa ’palvoa’ Allahia? Selitä se minulle!”

Nyt, jos hän selittää nämä käsitteet niiden määritelmien mukaan, jotka Allaah on selventänyt Koraanissa, niin se on, mitä haluamme. Ja jos hän ei tiedä oikeita määritelmiä, kuinka hän voi väittää olevansa vapaa jostain, vaikka hän on tietämätön sen merkityksestä? Ja jos hän selittää nämä käsitteet väärin, Koraanissa annettujen oikeiden määritelmien vastaisesti, silloin sinun on selvennettävä hänelle shirkin tarkoitus Koraanin selkeitä jakeita käyttäen. Sinun on todistettava heille, että epäjumalanpalvonta on juuri sitä, mitä he itsekin tekevät meidän aikoinamme palvomalla hautoja, ja että he kritisoivat meitä kun me yritämme palvoa yksinomaan Allahia! Joten he huudahtavat, aivan kuten entisaikojen veljet, ja sanovat: ”Onko hän tehnyt jumalista yhden Jumalan? Tämä on totisesti kummallinen asia.” [suurah Saad; 5]

Nyt kirjoittaja tiivistää muutamat edelliset väittämät tässä kappaleessa.

Näiden uskonnollisten käsitteiden määritelmät ovat mitä tärkeimpiä. Ei ole mitenkään liioiteltua sanoa, että näiden termien oikeassa ymmärtämisessä on kyse elämästä ja kuolemasta, tai vielä tärkeämmästä! Näin siksi, että virheellinen ymmärrys käsitteistä kuten tawhiid, shirk tai ’ibaadah, voi helposti johtaa siihen, että henkilöstä tulee epäuskovainen, taaten näin ikuisen rangaistuksen Helvetissä.

Olemme jo selittäneet todisteiden kanssa shirkin ja ’ibaadan tarkat määritelmät useamman kerran edellisillä sivuilla. Ongelmana on, jälleen kerran, että suurin osa muslimeista nämä termit kullessaan ajattelevat vain tietyn tyyppistä shirkiä tai ’ibaadaa, olettaen, että nämä tyypit ovat niiden ainoat muodot. Joten useimmat muslimit ajattelevat ’ibaadan tarkoittavan vain päivittäisiä rukouksia, tai sujuudia, tai muita rajattuja esimerkkejä. He ovat epäonnistuneet sen ymmärtämisessä, että ’ibaadah on kokonaisvaltainen käsite, joka pitää sisällään sydämen uskomukset, kielen sanonnat, sekä ruumiinjäsenten teot. Mikä tahansa asia, jota Allaah rakastaan, on ’ibaadah-teko; näin ollen aina kun sellainen teko tehdään aikomuksella miellyttää jotain muuta kuin Allahia, siitä tulee shirk-teko. Tawaaf (jonkin asian ympärillä kiertäminen) on palvonnanteko, ja siksi muslimit tekevät tawaafia Allahin Talon (Ka’ban) ympärillä. Aina kun tawaafia tehdään haudan tai kiven ympärillä, siitä tulee shirk akbar, koska se osoitetaan muulle kuin Allahille. Samoin myös du’a on yksi tärkeimmistä ja jaloimmista ’ibaadah-teoista. Aina kun du’aa tehdään muulle kuin Allahille, siitä tulee shirk akbar. Ja esimerkkejä on lukemattomasti.

Kirjoittaja tuo esille hämmästyttävän ilmiön, joka on se, että nämä tawhiidin vastustajat itse asiassa vastustavat kutsua yksinomaan Allahin palvomiseen. Niin tekemällä he ovat pudonneet samaan kastiin entisaikojen musrikuunien kanssa, jotka olivat äimistyneitä Profeetan saws kutsusta palvoa yksin Allahia. On olemassa kymmeniä teoksia, joiden tavoitteena on osoittaa kirjoittajan puheet vääriksi yrittämällä todistaa sallituiksi kuolleiden pyhimysten kutsumisen ja profeettojen avun tavoittelemisen sekä muut shirkin selkeät muodot. Mutta jopa kaikkein tietämättömin muslimi tajuaa, että Profeetta saws lähetettiin, jotta ihmiset palvoisivat yksinomaan Allahia, eikä siksi, että muslimit alkaisivat sen sijaan palvoa hautoja ja pyhimyksiä! Tämä asia on niin päivänselvä, ettei se vaadi mitään todisteita, sillä Koraani ja sunna ovat pullollaan tähän liittyviä todisteita.

Advertisements